perjantai 15. toukokuuta 2015

Lisää leffojen tuijottelua

Katsoimme siis jälleen kurssin verran elokuvia koulussa. Ja jälleen kerran päätin tunkea kaikki hienot ja syvälliset mietteet mahdollisimman epäselvästi yhteen postaukseen.

Blade Runner



Blade Runner on 80-luvulla julkaistu tieteiselokuva. Se sijoittuu vuoteen 2019, ja monien vanhojen scifileffojen tapaan ennustaa ”kaukaista tulevaisuutta” 2000-luvulta katsottuna vähän hassusti. Totta kai tiedemiehillä on vielä muutama vuosi aikaa kehitellä lentäviä autoja ja itsetehtyjä ihmisiä…
Neljän vuoden päästä tullee markkinoille myös laite, jolla valokuvassa voi pyöriä ja kurkistaa kulman taakse. Toimii äänikomennoilla, tietysti. Videopuhelin meiltä jo löytyykin, ainoastaan vain taskussa kulkeva versio. Huippumoderneja juttuja tekevät laitteet on molemmat muotoiltu kuin 80-luvun televisiot: kömpelöjä laatikoita. Tällä on oletettavasti pyritty pitämään elokuvan meininki realistisena, tulevaisuudessahan harvalle tulee mieleen nähdä mitään vaivaa tuotteiden muotoilun kanssa.

Aikakausia sekoittuvat myös kaupungissa, johon on korkeiden pilvenpiirtäjien lisäksi tungettu myös pyramideja ja muuta atsteekkitavaraa. Kaukaa historiasta haetut ideat toivat todella paljon mielenkiintoa elokuvan tuijottamiseen.
Päällimmäisenä elokuvan lavastukusesta jäivät mieleen kuitenkin pimeys, savu, vesisade ja valokeilat. Yhdessä niistä syntyy tunnelma rappeutuneesta maapallosta, mutta jos sammuttaa tupakkakopista valot, kaataa vettä lattialle ja hosuu taskulampun kanssa, on melkein valmis kuvaamaan uuden kohtauksen.

Ja koska yksisarviset on kivoja, on pakko mainita että elokuvaan oli saatu tungettua niitäkin! Ja kukaan meistä ei häiriinny vaikka melkeinpä silmien väliin liimattu sarvi näytti kumiselta porkkanalta…


Sweeney Todd



Sweeney Todd on iiiiiihhanan Tim Burtonin ohjaama vähän hassu kauhumusikaali, joka on voittanut lavastuksestaan Oscarinkin. Muutamankin ohjaajan elokuvan nähnyt tunnistaa tyylin heti elokuvan alkumetreillä: maailma on synkkä ja harmaa, hahmot ovat onnettomia ja riutuneen näköisiä. Värikkäämmät kohtaukset elokuvassa ovat menneisyyden muistelua. Oi niitä vanhoja hyviä aikoja.
Alun perin elokuva oli tarkoitus kuvata kokonaan vihreällä taustalla, mutta lopulta päädyttiin lavastamaan jonkun verran näyttelijöiden työn helpottamiseksi. Ja kyllä lavastuksesta on hieno saatu: tiiliseinät näyttävät tiiliseiniltä ja kadut kaduilta. Tietokoneella tehdyt jutut myös sulautuvat onnistuneesti muuhun tavaraan.

Tekoverta ei kyllä säästelty pisaraakaan! Kurkkujen leikkaaminen on (suunnitellusti) lähtenyt käsistä ja varmasti kuvausryhmällä on ollut töitä suojata kamerat ja itsensä roiskeilta. Tarina on itsessään aivan älytön eikä siten ”kauhu”elokuvana pelota Halinalleakaan, mutta kaiken sen veren jälkeen suoraan ruokailuun lähteminen oli vähän… yhhhh.


West Side Story



West Side Story on vähintään oppitunti siitä, kuinka voittaa tytön sydän: näe joku suuren salin poikki, hiivi hänen ikkunansa alle, sitten tapa hänen veljensä ja se on siinä!
Lavastepuolella elokuva on kuitenkin suhteellisen onnistunut, onhan siitä tullut Oscarpalkintokin. Lähes koko elokuva on kuvattu studiossa, mutta vaikutelma jengien seikkailuista ja tappeluista ulkotiloissa välittyy kyllä. Häiritsevintä ehkä oli asfalttikadut, jotka selkeästi olivat pelkkää tanssilattiaa. Useimmat tapahtumapaikat oli tehty pyörittelemällä edestakaisin muutamaa tiiliseinää ja verkkoaitaa, mutta kun pyörittelyn hoitaa kunnolla sitä ei välttämättä edes tajua.


Time Bandits


Vaatekaapista hyökkäävä hevonen, monen monta eri aikakautta, pahuuden alku ja loppu… Elokuva tuntui käsittämättömän pitkältä ja loppua kohti jopa puuduttavalta, ihan siisteistä lavasteista huolimatta. 

Aikakaudelta toiselle pomppivat kääpiöt tempaisevat yöpukuisen pikkupojan mukaansa seikkailemaan ja varastelemaan aarteita. Matkan varrella tulee nähtyä ainakin Robin Hood, Titanic, Napoleon ja tarujen Kreikka. Aikakausilla vietetään lyhyitä hetkiä eikä ehditä tietenkään nähdä kovin monia paikkoja, mikä on helpottanut lavastamista. Mukana oli tosi hienoja juttuja ja tosi huonoja juttuja, mutta kaikkea oli niin paljon että on vaikea ajatella mitään yhtä järkevää asiaa.

Ainakin valtavat ”kiviset” legot jäivät mieleen. Aluksi ne näyttivät tosi hienoilta, mutta räjähdettyään (miksi kaiken piti räjähtää?) juuri siltä mitä ne olivatkin: styroksia. Palasia kerätessään näyttelijät olisivat voineet edes yrittää esittää palasten olevan vaahtokarkkia painavampia…

Dead? No excuse for laying off work!


Labyrinth

oikeastaan tämä kertoo kaiken
Labyrinth on erittäin hyvä esimerkki elokuvasta, joka on niin huono että on jo hyvä. Tämähän on siis David Bowien (ja hänen housujensa) tähdittämä päätön fantasiapeikkoseikkailu. Katsoimme elokuvan jälkeen vielä dokumentin elokuvan teosta, mutta siitä tuli lähinnä paha mieli kun näkee minkälainen vaiva on käytetty kun lopputuloksena on… tämä.

Karvaiset peikkonuket olivat hienosti ja vaivalla tehtyjä, ja välillä jopa uskottavia: mieleenpainuvin oli päähenkilötytön peikkokaveri jonka naamaa ohjaili kolme ihmistä erilaisilla nappuloilla ja häkkyröillä. Muita hienoja juttuja oli kohtaus, jossa Sarah madon kanssa käydyn keskustelun jälkeen löytää labyrintista muunkin suunnan kuin oikea ja vasen, ja peikkokuninkaan linnassa sisällä oleva ylösalasväärinpäinportaikkolabyrintti.

Ja surkeudessaan muistettava kohtaus on myös pakko mainita. Mustaa taustaa vasten kuvattu sähläys, jossa oranssit otukset heittelevät omia päitään ympäriinsä ja tanssivat hulluina hämmentyneen tytön katsellessa vierestä on toteutettu todella kökösti ja on kaiken lisäksi elokuvan juonen kannalta aivan turha. Tietenkään 80-luvun tekniikalla on turha odottaa täydellistä muokkausta, mutta kokonaisuutena leffaa olisi parantanut hiukan jo ihan tämän kohtauksen jättäminen leikkaamon lattialle.


Elokuva sisälsi niin paljon kaikenlaista järkevää, järjetöntä, hyvää ja huonoa, että kaikkea on aivan mahdoton kiteyttää. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti